Suomalaisen elokuvahistorian tieteiselokuvien määrä on hämmästyttävän vähäinen. Viime aikojen merkittävin julkaisu oli Saara Saarelan Veden vartija (2022), joka jätti katsojat kylmäksi kammottavalla toteutuksellaan.

Arto Halonen, joka on tunnettu kansainvälisistä ja kansallisista aiheista dokumenttielokuvissaan, on kokeillut myös fiktioelokuvien ohjaamista. Hänen aikaisempi menestyksensä Prinsessan (2010) myötä nosti odotuksia, mutta onko itseoppinut Halonen oikea henkilö ohjaamaan scifi-elokuvaa?

Jos tarkastellaan Halosen aiempia teoksia, kuten vaikuttavia Sinivalkoinen valhe (2011) ja Valkoinen raivo (2015), voimme huomata, että hän on vahva yhteiskunnallisen kritiikin ääni – mutta scifi-maailmassa hän kohtaa aivan erilaisia haasteita. Laji on erittäin kallis, kilpailu on armotonta ja Hollywoodin tuotantobudjetit ovat moninkertaisia.

Halosen uusi työ, Jälkeemme vedenpaisumus (2024), käsittelee ilmastoahdistusta ja ympäristön tuhoa. Elokuva seuraa nuorten tiedemiesten käänteitä ajassa matkustamisen mahdollistaneen keksinnön ympärillä, mutta sen pelko ja uhka jäävät heikoiksi. Käsikirjoitus, jonka on laatinut Ossi Hakala, ei pysty tempaamaan katsojaa mukaansa, ja henkilöhahmot jäävät paljolti yksiulotteisiksi.

Kerronta venyy vuosituhannen vaihteesta aina 2060-luvulle saakka, mutta näyttö ei ole riittävän visuaalista, jotta scifi-elokuvan tunnelma syntyisi. Sen sijaan tuntuu kuin katsojat eksyisivät Salattujen elämien kulisseihin, sillä näyttelijät liikkuvat teatterimaisessa ympäristössä, kuin olisivat osia huonosti rakennetusta komediasta.

Elokuvan henkilöhahmot, kuten nuori fyysikko, hänen opiskelijakaverinsa ja koulukiusattu duunaripoika, ovat kiinnostavia lähtökohtia, mutta heidän tarinansa jäävät pinnallisiksi. Vaikka elokuva pyrkii esittämään suuria kysymyksiä historian muokkaamisesta, toteutus ei kannattele ajatusta.

Visuaalisesti elokuva ei voi ylpeillä erityisellä laadulla, ja sen toteutus on kuin halpatuotanto – niin takana kuin edessä näkyy liuta kokeneita ammattilaisia, mutta lopputulos on silti auttamattoman kotikutoinen. Jos Halosen visio oli iskeä katsojat syvälle, hän ei valitettavasti onnistunut.

Kaiken kaikkiaan Jälkeemme vedenpaisumus jättää katsojat pettyneiksi. Kysymys kuuluu: voiko suomalainen tieteiselokuva koskaan löytää omaa ääntään, vai jäämmekö aina kirjaamaan haasteita ja menneitä virheitä uusissa nahkoissa? Pysy kuulolla, sillä elokuvamaailma on täynnä yllätyksiä – hyviä ja huonoja!