Venäjä on tullut tunnetuksi turvapaikkana kadoilleille itsevaltiaille, jotka pakenevat maastaan. Tällä hetkellä entisten diktaattoreiden suosima asuinalue on Bariviha, joka sijaitsee Moskovan liepeillä ja on täynnä ylellisiä kartanoita sekä korkeiden aitojen suojaamia huviloita.

Syyrian entinen presidentti Bašar al-Assad, joka pakeni vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa, on yksi tunnetuimmista asukkaista tällä alueella. Venäjä tarjoaa hänelle ja muille eristyneiden johtajien perheille mukautetut elinolot, joita he vain voivat toivoa.

Bariviha ei ole pelkästään hieno asuinalue, vaan se on myös yhteiskunnallisesti merkittävä. Kotiin on muuttanut useita muita entisiä johtajia, kuten Kirgisian presidentti Askar Akajev ja Ukrainan presidentti Viktor Janukovytš, mikä asettaa alueen aivan uudelle kartalle kansainvälisessä politiikassa. Kuitenkin, Janukovytšin on sittemmin raportoitu asuvan Venäjän ulkoministeriön vierastalon, joka sijaitsee vain viiden kilometrin päässä Barivihasta.

Bašar al-Assad nousi Syyrian johtoon vuonna 2000 ja on sen jälkeen hallinnut maata yli kaksikymmentä vuotta. Hänen hallintonsa aikana Syyriassa on tapahtunut laajoja ihmisoikeusloukkauksia ja julmuuksia, erityisesti kymmenvuotisen sisällissodan aikana, jonka seurauksena yli 600 000 ihmistä on kuollut ja miljoonat ovat paenneet kodeistaan. Huolimatta tästä, Assad näyttää nauttivan eristyneisyydestään ja ylellisistä olosuhteistaan Barivihassa.

Assadin kausi presidenttinä alkoi lupaavasti, ja länsimaat toivoivat hänen tuovan maahan muutoksen, mutta 2011 alkaneen kansannousun aikana hänen todellinen luonteensa paljastui. Hän tukahdutti kapinalliset äärimmäisellä väkivallalla, mikä on herättänyt kansainvälistä kritiikkiä.

Erityisesti Barivihan kauppakeskus tarjoaa ylimmän tason ostettavaa, kuten Ferrarien kaltaisia ylellisiä autoja ja eurooppalaisia muotimerkkejä. Tämä alue kuvaa hyvin, kuinka entiset itsevaltiaat voivat elää mukavasti, kun taas miljoonat heidän kansalaisensa kärsivät sodan seurauksista.

Asma al-Assadin, Bašarin brittiläissyntyinen vaimo, on ollut myös merkittävässä roolissa hänen hallintonsa julkisuuskuvassa, mutta 2011 jälkeen hän on jäänyt varjoon ja herättänyt vain lyhytaikaisia ihailun pilkahduksia. Hänen aikansa 'aavikon ruusuna' on sittemmin haihtunut, ja pariskunta näyttäytyy yhä eristyneenä elitistisenä parina.

Kaiken kaikkiaan, Bariviha toimii eräänlaisena turvapaikkana, jossa diktaattorien ja heidän perheidensä on mahdollisuus elää omaa luksuselämäänsä, samalla kun heidän kansalaisensa kamppailevat selviytymisensä puolesta. Tämä herättää kysymyksiä siitä, kuinka pitkään Venäjä aikoo tarjota suojaa tällaisille johtajille, kun kansainväliset suhteet ja kriisit jatkuvat.