Heikin, 47, elämä sai traagisen käänteen viisi vuotta sitten, kun hänen vaimonsa Saara menehtyi synnytyskomplikaatioiden seurauksena. Unelmissa oli ollut, että Saara jää kotiin äitiyslomalle ja Heikki menee töihin. Todellisuus kuitenkin oli toisenlainen, kun Heikki kantoi vastasyntyneen Oivan syliinsä ja aloitti elämän yksinhuoltajana.

"Kun elämä kulkee täysin eri suuntaan kuin on suunnitellut, se on iso shokki. Tunsin, että olin löytänyt universumin keskipisteen sylissäni, ja se oli järisyttävää", Heikki kertoo.

Surun keskellä vauvasta tuli valonpilkahdus. Heikki oppi nopeasti, että lapsen hoitaminen onnistui häneltä aivan yhtä hyvin kuin äidiltä. "Minusta tuntui tärkeältä ottaa vastuu, ja aikaisemmin isäni oli pyörittänyt kuusilapsisen perheen arkea yksin. Ajattelin, että kyllä minäkin siitä selviän."

Heikki sai suurta tukea vertaisryhmistä ja järjestöistä, kuten 'Nuoret lesket ry', jotka auttoivat häntä toipumaan ja ymmärtämään, mitä oli tapahtunut. "Eihän ihminen ajattele, että joku voisi noin vain kuolla. Varhaisten vuosien jälkeen olen oppinut, että suru on osa elämää, mutta siitä voi selviytyä."

Vaikka Heikki jäi vanhempainvapaalle täysin suunnittelematta, työnantaja oli tukena ja joustava. Hän palasi IT-alan töihin portaittain vanhempainvapaansa jälkeen. Oivan, nyt 5-vuotiaan, kanssa vietetty aika kehitti heidän suhdettaan erityisen läheiseksi: "Olemme kuin paita ja peppu. Meillä on ihanan tiivis suhde."

Heikin kotona puhutaan usein Oivan äidistä. "Keskustelemme melkein päivittäin, ja kerron, mitä äidin kanssa puuhasimme. Oiva ymmärtää asian. Lapsi ei tiedä, mitä on menettäminen, joten hänelle tämä tilanne on normaali."

Molemmilla on paljon ystäviä, ja perheessä vallitsee hellyys. Heikki toivoo Oivalle jäävän positiivinen mielikuva isyydestä huolimatta vaikeista kokemuksista. "Hellyyttä ei ainakaan meidän perheestä puutu."

Heikin tarina on tarina toivosta, ja se muistuttaa meitä siitä, että vaikeuksienkin keskellä voi löytää iloa ja merkitystä.