Elokuun viimeisenä maanantaina Anna Neruśak valmistelee tyttärensä Mašan kouluun viemistä valmistautuessaan itse päivän töihin. Yhtäkkiä hänen puhelimensa piippaa ja pikaviestisovellus Telegram ilmoittaa jälleen Venäjän ohjustykistön iskusta Kiovaan. Pian koko kaupunki alkaa täristä.

– Muistan aina sen ohjuksen äänen, joka lensi talomme yli. Emme edes ehtineet pommisuojaan, vain rappukäytävään, Neruśak, 29, kertoo Iltalehdelle.

Neruśak asuu Kiovan pohjoispuolella Vyšhorodissa, jossa häneltä kysyttiin lisää muutama viikko tapahtuman jälkeen.

Tällä kertaa ykköskohteena oli Kiovan vesivoimalan pato, joka on elintärkeä "Kiovan meren" eli tekojärven vedenpinnan hallinnalle. Pato on äärimmäisen tärkeä myös kaupungin energiaturvallisuuden kannalta.

Kiovan tekojärvi ulottuu vesivoimalan pohjoispuolella noin 110 kilometrin matkalle Dneprin ylähaitaan. Jos Venäjä onnistuu tuhoamaan padon, kaksi kolmasosaa Kiovasta ja sen kolmesta miljoonasta asukkaasta saattaa jäädä veden alle aiheuttaen valtavaa tuhoa ja kriisiä.

– Elämme jatkuvassa pelossa. Onko meillä aikaa varautua seuraavaan iskuun? Itse asiassa tämä on pelkäämistä joka päivä, Neruśak jatkaa.

Hyökkäykset ovat jo osa jokapäiväistä elämää miljoonille ukrainalaisille, sillä sota on jatkunut nyt yli 950 päivää. Venäjä on systemaattisesti tuhoamassa Ukrainan energiainfrastruktuuria, pommittamalla jo 80 prosenttia lämpövoimaloista ja kolmasosan vesivoimaloista syyskuuhun mennessä.

Tämä näkyy jo Neruśakin arjessa jatkuvina sähkökatkoina. Hän mainitsee Kiovan ja Vyšhorodin ilmahälytysten lisääntyneen huomattavasti maaliskuusta lähtien.

Sodan ensimmäisenä talvena hänen asunnossaan ei ollut kunnollista varautumista sähkön ja lämmön osalta, ja lämpötila oli sisällä vain 10 astetta.

– Kun istut pimeässä, kylmässä asunnossa lapsen ja kissojen kanssa, tunnet itsesi täysin puolustuskyvyttömäksi, hän kertoo.

Nyt, kolmannen sodan talven lähestyessä, ukrainalaiset ovat paremmin valmistautuneita, ja Neruśakin kodin pitäisi pysyä lämpimänä tulevana talvena. Hän on jopa alkanut vertailla generaattorimerkkejä.

– Dneprin rantakatua kävellessäni voin nähdä kaikki mahdolliset valmistajat, hän naurahtaa.

Kuitenkin elämä on kaukana normaalista.

Myös Neruśakin tytär, Maša, 7, aloitti syyskuussa ensimmäisellä luokalla, mutta koulunkäynti on sävyttynyt jatkuvilla ilmahälytyksillä, jotka pahimmillaan keskeyttävät oppitunteja. Lapset ovat joutuneet kasvamaan sodan keskellä, ja seitsemänvuotias tyttö tietää, mitä ilmahälytys tarkoittaa.

– Maša, montako oppituntia sinulla oli eilen? Kaksi, vaikka piti olla kolme. Ja toissa päivänä vain yksi, Neruśak kertoo.

Opettajat keräävät lapset ilmahälytyksen aikana pommisuojiin oppituntien jatkamiseksi, mutta siellä on usein niin ahdasta, ettei opetusta pystytä toteuttamaan kunnolla.

Neruśakin mukaan vaikeinta jatkuvaan hätätilanteeseen tottumisessa on tulevaisuuden suunnitteleminen.

– Elämme jatkuvassa suuren muutoksen dynamiikassa. Huomenna kahvilaa, jossa tänään kävit, ei välttämättä enää ole, hän sanoo.

Lisäksi jokainen Ukrainan asukas tarvitsee sodan jälkeen psykoterapeutin apua. Elämä, jota he elävät, ei ole normaalia.

Iltapäiväkerhon pommisuojassa

Vyšhorodilaisen yksityisen iltapäiväkerhon johtaja Anastasiia Veršylenko esittelee kerhon tiloja kerrostalolähiössä.

– Täällä käy paikallisia peruskouluikäisiä lapsia. Vanhemmilla on erilaiset työajat, ja kouluilla erilaiset lukujärjestykset, niin olemme auki aamusta iltaan, Veršylenko selittää.

Jatkuvien ilmahälytysten vuoksi kerho on joutunut etsimään uusia tiloja. Aiemmin lapset vietiin neuvostoaikaiseen bunkkeriin muutaman kilometrin päähän, mutta nopeisiin iskujen myötä tämä ei ollut enää mahdollista.

Uusi kerho löytyy nyt kerrostalon ensimmäisestä kerroksesta, jossa kellarissa on oma pommisuoja.

Pommisuojassa on sänkyjä, tuoleja ja peittoja, ja öisin se on käytössä alueen asukkaille.

Monien ukrainalaisten tavoin Veršylenko seuraa ilmahälytysten aikana tiiviisti viranomaisten tiedotteita erityisesti Telegramin kautta. Jos hälytys ei koske suoraan Vyšhorodia, toiminta kerhossa jatkuu normaalisti.

– Jos droonihälytys on kaupungin toisella puolella, me seuraamme tilannetta. Emme voi vain istua kellarissa koko päivää, lapset eivät voi elää niin, hän kertoo.

Jos tilanne muuttuu uhkaavaksi, ja strategiset pommikoneet nousevat ilmaan, koko ryhmä menee pommisuojaan.

Sodasta ei puhuta lapsille, jotta he saisivat olla lapsia arjessaan.

Veršylenko toteaa, että kiovasta johtuen lasten hermostuneisuus on lisääntynyt huomattavasti.

– Hälytysten aikana sallimme lasten käyttää älypuhelimia, jotta he eivät ahdistuisi. Yritämme olla puhumatta sodasta, Veršylenko selittää.

Lapset tarvitsevat tilaa toipumiseen sellaisten kokemusten jälkeen, joita he eivät pitäisi missään nimessä normaalina.

Veršylenkon mukaan jotkut lapset käyvät jopa psykologilla, ja siellä on esiintynyt paniikkikohtauksia, joita ei aiemmin ollut.

– Lasten täytyy kasvaa henkisesti vakaiksi ja saada mahdollisuus tavalliseen lapsuuteen; sen pyrimme heille antamaan.

Pato

Riskiarvion mukaan, jonka Timo Hellenberg teki Kiovan padon tuhoamisesta noin kymmenen vuotta sitten Ukrainassa, kyseinen pato on erittäin kriittinen kohta Kiovan seudulla.

Padon mureneminen johtaisi koko Kiovan jokilaakson peittymiseen vedellä vain muutamassa tunnissa. Tämä tarkoittaisi tuhoisia seurauksia myös jäsenen iltapäiväkerhon osalta.

– Tottakai olemme lähellä sitä, mutta toisaalta muuta meillä ei ole. Jos alan liikaa murehtia, se ei johda mihinkään hyvään, Veršylenko toteaa.

Yksityisen iltapäiväkerhon johtaja muistuttaa, että ensimmäisen sodan kevään jälkeen elämä alkaa toivottavasti eheytyä.

– Kun ensimmäisen kerran pääsin käymään rauhallisessa kahvilassa, se oli puhdasta onnea. Elämä palaa vähitellen normaaliksi, mutta jokaisen päivä kerrallaan on elettävä.

Lapsen vanhemmat eivät aio lähteä täältä pois, eikä koulu muutu. Meidän on elettävä ja sopeuduttava näihin olosuhteisiin.