Vuosikymmeniä sitten Markus Värjö heräsi aikaisin aamuyön hiljaisuudessa kuullessaan isänsä huutoa ja itkua maatilalla, jossa hän eli. Tämä kokemus oli merkki ahdistuksesta ja pelosta, jota isä oli kärsinyt pitkään, mutta johon Markus ei ollut vielä saanut selitystä.

Kun Markus oli alakoululainen, isä sai ensimmäisen kerran hoitoa vakavasta masennuksesta. Tämä ei jäänyt ainoaksi kerraksi, sillä hoitojaksoja seurasi useita muita, joissa masennus ja mania vuorottelivat isän mielenterveydessä. Perhe oppi, kuinka selviytyä tilanteesta; äiti varmisti arjen sujuvuuden, kun isä kamppaili mielenterveytensä kanssa.

”Meneekö tämä koskaan ohi?” Markus mietti lapsena. Perheessä oli kuitenkin myös onnellisia hetkiä, ja lapsuus oli suurimmaksi osaksi turvallinen, kunnes tilanne alkoi yhä enemmän määrittää heidän elämäänsä.

Markus ja hänen sisaruksensa oppivat tunnistamaan isän mielentilan vaihtelut ja sopeutumaan niihin. ”Tuntosarveni ovat kasvaneet pitkiksi”, Markus sanoo, viitaten siihen, kuinka nuorena hänen oli pakko kasvaa aikuiseksi ja huolehtia perheestään, mikä on vaikuttanut hänen persoonallisuuteensa.

Erityisesti veljen muisto saattaa nostaa hänessä syyllisyyden tunnetta, kun isä kamppaili masennuksensa kanssa. Markus jakoi kokemuksiaan mielenterveysomaisten ryhmissä, joissa hän tapasi muita samankaltaisissa tilanteissa eläviä ihmisiä.

Lapsuudessaan Markus ei ollut kuitenkaan täysin yksin. Hänellä oli aina musiikki, joka toimi keinona purkaa hänen sisäisiä tunteitaan. Jossain vaiheessa, nuorena aikuisena, hän myös siirtyi omaan asuntoon Kuopiossa, mikä toi mukanaan uusia haasteita, mutta mahdollisti myös etäisyyden perheongelmiin.

Kun isän tilanne muuttui vakavammaksi, perheessä oli voimakkaasti läsnä huoli ja epävarmuus. Isä jouduttiin lopulta viemään hoitoon poliisin ja ambulanssin avulla, mikä oli erittäin vaikeaa sekä Markukselle että sisaruksille. Sisarusten tukena oleminen ei aina riittänyt, ja Markus tunsi suurta vastuuta isästään.

Tilanne huipentui siihen, että isän oli pakko muuttaa kaupunkiin saadakseen tarvitsemansa hoidon ja tukea, mutta se merkitsi myös uusia jännityksen aiheita. Markuksen pelko siitä, että hän voisi itse sairastua mielenterveysongelmiin, on ollut hänelle pysyvästi läsnä.

Nykyään Markus käy säännöllisesti tapaamassa isäänsä, joka on saanut apua ympäri vuorokauden hoidosta. Isä on 73-vuotias ja vaasmassa terveydelliseltä kannalta, minkä johdosta he voivat viettää aikaa yhdessä, käydä ulkona syömässä tai tavata sukulaisia. Markus on ylpeä myös siitä, että hän on oppinut käsittelemään omia tunteitaan ja kokemuksiaan, ja että hän on saanut tukea Finfamin mielenterveysomaisten ryhmästä.

”Mielenterveysongelmat eivät katoa vaikenemalla, eikä kenenkään tarvitse kärsiä yksin”, Markus korostaa, kun hän puhuu kokemuksistaan ja siitä, kuinka tärkeää on jakaa tarina ja avata keskustelua mielenterveyden haasteista.