Mari Putkonen makasi sairaalasängyllä, kun sytostaatit valuivat letkusta suoneen. Viereisellä sängyllä oli noin nelikymppinen nainen.

– Monesko kerta? – Neljäs. – Joo.

Pian hiljaisuus laskeutui huoneeseen; toinen nainen tiesi, mitä kumpikin kävi läpi.

Vertaistuki on voimaantumisen ytimessä. Kukaan muu ei ymmärrä syöpää sairastavan tuskaa niin hyvin kuin toinen sairastunut. Nyt 56-vuotias Putkonen muistelee, kuinka hän sai voimaa saman kohtalon jakavilta.

Sädehoidossa hän kysyi sairaanhoitajalta, kuinka paljon potilaita käy päivässä. Vastaus oli kymmeniä, ja Putkonen oli järkyttynyt. Hän tiesi, ettei ollut yksin, mutta silti se herätti hänessä kysymyksiä.

Putkonen halusi tavoittaa muita, ja hänen perustamansa Facebook-ryhmä, Jyvaskylän likat, on kokoontunut jo 11 vuotta. Ryhmän jäsenet tapaavat noin parin kuukauden välein, ja mukana on tyypillisesti parikymmentä naista.

Tapaamisten suunnittelu vie aikaa, ja Putkonen haluaa järjestää aktiviteettejä, jotka tuovat iloa ja voimaa: saunomista, retkiä, kauneudenhoitoa ja jopa vierailuja seksuaaliterveysohjelmiin.

Yhteisöön kuuluu naisia eri vaiheissa syöpämatkaansa – osa on saanut diagnoosin vain puoli vuotta sitten, kun taas toiset ovat olleet oireilemassa jo yli kymmenen vuotta. Jotkut ovat jopa toisen syöpämahdollisuuden kanssa painiskelemassa.

Putkosen mukaan sota syöpää vastaan opettaa heidät, joilla on tuoreempi kokemus, saamaan voimaa myös pidempään sairastaneilta. He ovat elävä todiste siitä, että elämällä voi olla arvoa vielä vaikeuksienkin jälkeen.

Tapaamisissa ei kuitenkaan tarvitse puhua syövästä. Monille se on ainoa paikka, jossa voi jakaa huoliaan ilman pelkoa tuomitsemisesta. Facebook-ryhmä on suljettu, ja uudet jäsenet voivat liittyä Putkoseen yhteydenottamalla.

Putkonen, joka on toiminut myös syöpäyhdistyksen vertaistukihenkilönä, on auttanut monia, antaen heille tilaisuuden kysyä juuri siitä, mikä painaa mieltä.

Putkonen huomasi rinnassaan patin 42-vuotiaana, ja vaikka se aluksi näyttäytyi vaarattomana, muutoksia tapahtui nopeasti. Aluksi lääkäri ei kirjoittanut syöpädiagnoosia, mutta pian tilanne kääntyi huolestuttavaksi, ja hän alkoi kulkea syöpätutkimusten viidakossa.

Kolme vuotta kestänyt hoito, johon kuuluivat useat leikkaukset, sytostaatit, sädehoidot ja tehohoito, koetteli hänen perhettään. Ajatus siitä, että hänen lapsensa jäisivät ilman äitiä, oli raskainta.

Nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin, Putkosella on "terveen paperit", mutta hän inhoaa sitä termiä – syöpä on kuin inhottava passi takataskussa, joka muistuttaa menneistä haasteista.

Vaikka hänelle on myönnetty terveydenhoitotodistukset, hän tietää, että syöpä voi uusiutua milloin tahansa, jopa 15 vuoden jälkeen.

Vertaistuki on yhä tarpeellinen: se tarjoaa mahdollisuuden käydä keskustelua, jota ei voi käydä muiden kanssa. Se antaa turvapaikan, jossa ei tarvitse selittää tunteitaan.

Putkonen löytää iloa ryhmän kohtaamisista ja siitä, miten jäsenet tukevat toisiaan rehellisesti ja avoimesti.

Yhteiset saunailtahetket luovat välitön yhteyden, jolloin kaikki tuntevat itsensä hyväksytyiksi, olivatpa he sitten kokeilleet korjausleikkauksia tai eivät.

Kaikki ovat tavallaan saman matkan kulkijoita.