Kuka muistaa vaalean, keski-ikäisen naisen, Olga Kondrikovan, joka esiintyi 1990-luvulla Helsingissä tunnetuissa paikoissa, kuten Esplanadin puistossa ja Kolmen sepän patsaalla? Hänen sirkustaitonsa veivät monet katsojat mukanaan, mutta hän ei esiintynyt yksin – hänen lisäkseen sirkusryhmässä oli useita muita nuoria tyttöjä ja jopa kissoja, jotka herättivät ihmetystä ja kysymyksiä: Olivatko tytöt mukana vapaaehtoisesti? Miten raha jaettiin esityksistä kerätyistä varoista?

Kävimme keskustelemassa Olia Vahtolan kanssa, joka oli yksi kyseisistä sirkustytöistä. Nykyisin 42-vuotias Vahtola muistelee, kuinka hänen äitinsä, lääkäri, muutti perheen Neuvosto-Virosta Suomeen. He asettuivat Vantaan Länsimäkeen, ja nuorelle Olialle elämänsä uusi suunta oli alkamassa. "En osannut puhua suomea, joten oli todella vaikeaa sopeutua uuteen ympäristöön", hän kertoo.

Vahtola oli liikunnallinen lapsi, joka kiipeili paljon puissa ja osallistui hyötyliikuntaan, kuten narun hyppimiseen, mikä varmasti auttoi häntä myöhemmin sirkuksessa. Hänen äitinsä tapasi muita venäläisiä, ja vähän myöhemmin he tutustuivat Aino Heikkiseen, venäläiseen sirkustaiteilijaan, joka oli esiintynyt Moskovassa. Heikkinen aloitti sirkustemppujen opetuksen Vahtolan ja muiden venäläistaustaisten tyttöjen keskuudessa Myllypurossa.

Harjoittelu oli intensiivistä – ryhmä sai pakonomaista harjoittelua, ei vain huvin vuoksi, vaan koska heidän oli esiinnnyttävä ja ansaittava rahaa. Vahtola muistaa, että monet esityksistä tapahtuivat lähes joka viikonloppu. "Esityksemme kesti vain vartin, mutta sen jälkeen oli aina tilaa paremmalle suoritukselle", hän muistelee. Esitysrytmi tuntui ajoittain jokapäiväiseltä, eikä se tuntunut enää erikoiselta, vaan pikemminkin työltä.

Sirkus ei ollut pelkkää leikkiä. Vahtola kuvailee, kuinka kerran hän kaatui ja sai ruhjeita kasvoihinsa, ja koulussa opettaja kysyi, mistä jäljet olivat peräisin. "Olin paniikissa, koska en osannut selittää suomeksi", hän kertoo nauraen. Sirkuselämässä kasvaminen opetti hänelle myös tärkeitä oppitunteja vastuusta ja sitkeydestä. Vahtolan äiti ompelee esiintymisasut, ja perheessä oltiin ylpeitä nuoresta sirkustaiteilijasta.

Katsotaanpa, kuinka Vahtola jakoi keräämäänsä rahaa esityksistä – hänellä oli aina pieni muovinen leipäpussi, johon Heikkinen laittoi kolikot. Vahtola säästi ansaitsemansa rahat ja käytti ne huonekalujen ostamiseen omaan huoneeseensa. "Se, että lapsi kykeni rahoittamaan ostonsa, oli ihmisille vaikeaa uskoa", hän muistaa. Vanhempana hän ymmärsi, miten varhaisessa vaiheessa sirkuselämä ja esiintyminen hänen elämässään rakentivat itseluottamusta, esitysten antamat onnistumiset ja saavutukset olivat merkityksellisiä.

Saavutukset sirkushopeissa muistuttavat nykyään nuoria, että ahkera työ ja oppiminen kannattaa. Vahtola on nykyisin sirkuskoulun omistaja Perhosvoltin Suutarilassa, ja hän opettaa akrobatiaa eri-ikäisille lapsille. Hän on myös aktiivinen sosiaalisen median, erityisesti TikTokin, käyttäjä. "Opetan nykyisin nuoria sirkustemppuja, ja näytän heille, miten se kaikki lähti liikkeelle", hän kertoo. Vahtola näkee omassa kasvussaan sirkustaiteilijana ja opettajana vahvan yhteyden - ja hän toivoo, että tulevat sukupolvet näkevät saman tien, joka vei hänet lahjakkuutensa ja intohimonsa avulla suureksi esiintyjäksi.