Viime vuosina on käynyt yhä selvemmäksi, että Suomi tuskin saavuttaa kunnianhimoista hiilineutraaliustavoitettaan vuoteen 2035 mennessä. Tämä tavoite, joka kirjattiin hallitusohjelmaan Antti Rinteen toimikaudella keväällä 2019, on ollut keskustelunaiheena Sanna Marinin hallituksen alaisuudessa.

Suomen "maailman kunnianhimoisin ilmastotavoite" näyttää olevan uhattuna, ja tilanne on yhä vaikeampi kuin alun perin on toivottu. Hiilineutraalisuus tarkoittaa, että päästöjen ja hiiltä sitovien hiilinielujen tulisi olla tasapainossa, mutta tämän saavuttaminen näyttää olevan haasteellista.

Energiantuotannossa Suomessa on tapahtunut merkittäviä päästövähennyksiä, mikä on nostanut Suomen kansainvälisessä vertailussa varsin hyvään asemaan. Kuitenkin maankäyttösektorilla, johon kuuluu muun muassa metsätalous, Suomi kohtaa suuria ongelmia.

Suomen teettämissä laskelmissa on oletettu, että maankäyttösektori toimii hiiltä sitovana nieluna. Sen arvioitiin olevan -21 miljoonaa tonnia vuoteen 2035 mennessä, mutta viimeisimmät tiedot osoittavat, että nielu on vain -1 miljoona tonnia. Muut maat eivät ole samalla tavalla laskeneet nielujaan hiilineutraalisuustavoitteiden osaksi, ja ongelman ydin on herättänyt keskustelua siitä, olisiko tämä oikein.

Metsät Suomessa ovat ikärakenteeltaan vanhempia, mikä hidastaa hiilensidontaa. Hakkuiden lisääntyminen johtaa siihen, että metsien kyky sitoa hiiltä heikkenee entisestään. Ympäristö- ja ilmastoministeri Kai Mykkänen on todennut rehellisesti, että maankäyttösektorin nielu ei toivu riittävästi ilman merkittäviä hakkuutason alennuksia, mikä on suuri yhteiskunnallinen keskustelu ja haaste.

Lisäksi huolta herättää se, että niin sanottu puumarkkina on globaali. Jos hakkuutasoa vähennettäisiin nopeasti Suomessa, puuta todennäköisesti ostettaisiin muualta, mikä ei olisi energiapoliittisesti järkevää. Suomalaisessa keskustelussa kuitenkin puhutaan yhä hallitusten kauniista tavoitteista, mutta toimenpiteet sen tukemiseksi puuttuvat selvästi.

Kuitenkin on tärkeää, että hallitus ei anna hiilineutraalisuustavoitteen hankaluuden olla este uusille ilmastotoimille. Tähän mennessä tavoitteet ovat olleet suuria, mutta käytännön toimenpiteet ovat jääneet vähäisiksi. Kysymys kuuluu, onnistuvatko tulevat energia- ja ilmastostrategiat yksinkertaisesti siirtämään keskustelua, vai pystytäänkö niissä tekemään oikeasti muutoksia, jotka johtaisivat parempaan hiilinielutilanteeseen.

Viime kädessä on ratkaisevaa, että Suomi sitoutuu käytännön toimiin, jotka tukevat hiilinielujen kasvua ja vähentävät päästöjä – muuten haave hiilineutraaliudesta voi jäädä vain ajatukseksi. Kaikki katseet ovat nyt keskittyneet siihen, miten hallitus aikoo vastata näihin haasteisiin seuraavissa strategioissa ja toimenpiteissä.