Vuonna 1997 Yhdysvallat yritti estää Elisabeth Rehnin nimittämisen YK:n erityisedustajaksi entisen Jugoslavian alueella. Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Strobe Talbott oli yhteydessä presidentti Martti Ahtisaareen kahdesti tämän asian tiimoilta. Talbottin mukaan Rehniä kritisoitiin myös Euroopassa, ja hänet nähtiin liian pehmeänä johtajana, jolla oli rosoinen maine.

Tämä paljastus käy ilmi Alpo Rusin uudesta kirjasta *Venäjää emme eristä* (Docendo), jossa Rusi perustaa tietonsa Yhdysvaltain ulkoministeriön vuonna 2019 julkistettuun muistiotietoon. Rusi toteaa, että Talbott halusi nähdä asiat niin, että vaikka Rehn oli lupaava, kandidaattien joukossa oli selon parempia vaihtoehtoja. YK:n pääsihteeri Kofi Annan kuitenkin nimitti Rehnin erikoislähettilääksi Bosnia-Hertsegovinaan, mikä purki osaltaan Yhdysvaltojen suunnitelmat.

Martti Ahtisaari jätti presidentin tehtävän vuonna 2000, mutta Rusin mukaan hän oli silti mukana vaikuttamassa siihen, että entinen pääministeri Harri Holkeri nimitettiin Kosovon siviilihallinnon johtoon vuonna 2003. Tämä nimitys koettiin epäonnistuneeksi, ja julkisessa keskustelussa viitattiin Holkerin heikentyneeseen terveyteen.

Kirjansa mukaan Ahtisaari tunnettiin hyväntahtoisena miehenä, mutta hän saattoi olla todella vaikea suuttuessaan. Esimerkiksi vuonna 1998 Rusi oli yhdessä erityisavustaja Matti Kalliokosken kanssa laatimassa puhetta Ahtisaarelle, joka oli tarkoitus esittää Saksassa. Valtiovierailun aikana Ahtisaari luki luonnoksen Kiovassa, mutta hän heitti sen raivostuneena seinälle koko suomalaisvaltuuskunnan edessä ja vaati uutta versiota.

"Tehkää uusi tämän roskan tilalle!" Ahtisaari karjui. Kirjassa ei kuitenkaan avata tarkemmin, mikä puheessa oli Ahtisaaren mielestä pielessä.

Rusin arvion mukaan Ahtisaari saattoi olla vihainen myös vallankäytön vuoksi, sillä aiempi valtiopäiville pitämänsä puhe, jossa hän mainitsi Suomen suhteet naapureihinsa, herätti arvostelua. Keskustan tuolloinen puheenjohtaja Esko Aho arvioi, että Ahtisaari oli päästänyt suustaan "sammakon".

Rusin mukaan Ahtisaaren puheet käsittelivät 1980-luvulla vakiintunutta vakauspolitiikkaa, joka oli muuttunut Suomen viralliseksi linjaksi myös 1990-luvulla. Hänen mukaansa ulkopolitiikkaa rakennettiin Venäjän kautta, ja tätä linjaa kritisoitiin naiviudesta.

Rusin kirja avaa myös aikakauden poliittista taustaa, jota Ahtisaari ja hänen hallintonsa olivat osaltaan muokkaamassa. Tämä johti aikanaan itsetyytyväisyyteen, joka mahdollisesti esti Suomelta realistista arviointia Venäjän todellisista aikeista.

Kohujournalismillekin myrskyisä Rusi joutui vakoiluskandaaliin vuonna 2000, kun häntä epäiltiin Itä-Saksan Stasin hyväksi toimimisesta. Valtionsyyttäjä päätti kuitenkin olla nostamatta syytettä, ja valtio sitten tuomittiin maksamaan korvauksia Rusille.

Kirjassa otetaan myös kantaa ulkoministeriöön liittyvään vakoilutapaukseen, jossa ulkoasiansihteeri Olli Mattila tuomittiin vakoilusta Venäjän hyväksi vuonna 1999. Oikeudenkäynti käytiin suljetuin ovin, ja Rusi nostaa esiin heikkoja näyttöjä asiassa.

Rusin teoksen ansiosta avaamme Ahtisaaren luonteen, vaikeat poliittiset hetket ja sen, kuinka kahden suuren vallan, kuten Yhdysvaltojen ja Venäjän, väliset jännitteet muokkasivat Suomea kansainvälisessä politiikassa.