Suomi sai nootin Venäjältä - Onko tämä merkki huolesta vai vain arkista diplomatiaa?
2024-11-17
Kirjailija: Maria
Suomi sai hiljattain nootin Venäjältä, mikä herättää väistämättä keskustelua ja tunteita kansalaisten keskuudessa. Muistot vuoden 1961 noottikriisistä, joka vaikutti syvästi suomalaiseen poliittiseen ajatteluun, elävät edelleen monen mielissä.
Ulkoministeriön Aasian ja Oseanian osaston apulaisosastopäällikkö Mikko Kivikoski kuitenkin korostaa, että nootit ovat jokapäiväinen osa diplomatian työkalupakkia. "Ei nootti ole mitenkään erikoinen juttu. Meidän osastolla niitä lähetetään kumpaankin suuntaan päivittäin kymmeniä. Kyse on arkipäiväisestä, jopa tylsästä asiasta", hän sanoo, ja tuo esille, ettei Suomi-nootti sinänsä ole poikkeuksellinen ilmiö.
Kivikoski huomauttaa, että nootti voi sisältää mitä tahansa, perusaiheista, kuten vaikkapa virkamiehen erityisruokavalion kysymyksiä matkustuksen aikana, aina vakavampiin poliittisiin viesteihin. Esimerkiksi Suomi antoi nootin Venäjälle liittyen Moskovan suurlähetystön aidan tahrimiseen, mikä osoittaa, että nootilla voidaan viestiä myös merkittäviä kantoja.
Noottien kohtaama stigma on pitkälti peruja historiasta, ja Kivikoski arvelee, että vuoden 1961 tapahtumat vaikuttavat edelleen suomalaisten noottiajatteluun. Huolimatta siitä, ettei nootti itsessään tarkoita mitään erityistä, se on silti tärkeä viestintäkanava valtioiden välillä.
Mielenkiintoista on, että nootin lähettäminen ei ole mahdollista yksityishenkilöille: "Nootti on valtioiden välistä kommunikaatiota. Noottien lähettäjät ovat maiden ulkoministeriöt", Kivikoski selventää. Nootin sisältämiin diplomaattisiin kohteliaisuuksiin ja muotoiluihin liittyy perinteitä, jotka voivat tuntua vanhanaikaisilta nykypäivänä. Silti nämä muodollisuudet ovat olennainen osa diplomatian rutiineja.
Nootit toimitetaan edelleen paperimuodossa, vaikka digitaalinen viestintä onkin yleistynyt. Kivikoski kertoo, että alkuperäinen nootti lähettä voidaan tunnistaa sen leimasta ja puumerkistä, ja se toimitetaan vastaanottavan maan suurlähetystöön tai ulkoministeriöön.
Vaikka noottien saaminen ja lähettäminen onkin Kivikosken mukaan arkipäiväistä, hänen pitkän uransa aikana ne ovat kaikki muuntuneet muistoiksi. Kivikoski myöntää, ettei hän osaa nimetä mitään erityistä noottia, joka olisi jäänyt erityisesti hänen mieleensä, mikä viittaa niiden yleisyyteen ja arkisuuteen. "Ehkä se kertoo jotain niiden arkipäiväisyydestä", hän naurahtaa.
Yhteenvetona voidaan todeta, että vaikka nootti saattaa herättää kansalaisten keskuudessa tunteita ja keskustelua, sen käytännön merkitys diplomatiassa on selkeä: se on tärkeä, joskin tavallinen viestintämuoto, joka liittyy valtioiden väliseen kanssakäymiseen.