Tuore raportti paljastaa, että hyvinvointialueiden taloudellinen tilanne on kriittinen, ja erityisesti viidellä alueella, joista on muodostumassa todellisia ongelmapeskkoja. Nämä alueet, Lappi, Kanta-Häme, Keski-Suomi, Itä-Uusimaa sekä Vantaa ja Kerava, kamppailevat kasvavan alijäämän kanssa, joka uhkaa hyvinvointipalveluiden tulevaisuutta.

Valtion rahoitusmallia on jo yritetty korjata jälkikäteen, mutta raportin mukaan nämä toimenpiteet eivät välttämättä auta näitä alueita selviytymään taloudellisesta ahdingostaan. Esimerkiksi Keski-Suomessa alijäämä voi kasvaa jopa 826 euroon asukasta kohden vuodeksi 2024, ja jälkikäteen korjatun rahoituksen jälkeenkin tämä luku jää 301 euroon.

Vuoden 2026 loppuun mennessä alueiden on lain mukaan katettava aiempina vuosina syntyneet alijäämänsä, mutta johtava asiantuntija Anna-Liisa Pasasen mukaan tämä näyttäytyy mahdottomana monille alueille.

Ministeriöt ovat myöntäneet, että suurin osa alueista tarvitsee merkittäviä säästötoimia vuosina 2025-2026, jotta alijäämien kattaminen aikarajassa olisi mahdollista. Tämä on huolestuttava signaali, kun otetaan huomioon, kuinka tärkeää on turvata kansalaisten peruspalvelut.

Raha-asiat ovat huolenaiheena myös Satakunnassa, vaikka se ei olekaan alijäämälukuisten johtohahmojen joukossa. Ministeriö on varonut, että alueen taloudellinen tilanne on heikentynyt useista syistä, ja tämä heikentää valtion ohjausta.

Raportin mukaan hoitojonot psykoterapiapalveluissa ovat erityisen pitkät Pohjanmaalla ja Kainuussa, joissa päivystysyksiköiden toiminta on vaarassa. Terveydenhuollon palveluiden saatavuus vaihtelee yhä, ja sosiaalipalvelujen rakenteelliset ongelmat ovat esillä.

Lastensuojelun tilanne on myös kehno. Tarve palveluille on korkea, mutta peruspalvelut eivät riitä vastaamaan haasteita. Tämä voi johtaa ongelmien pahenemiseen nuorten keskuudessa, mikä on huolestuttavaa.

Ministerit korostavat, että toimintojen tehokkuus on kriittistä. Valtionohjauksen tulee tiivistyä alueilla, joilla tilanne on pahin, samalla kun alueet kamppailevat rahoituksen riittävyyden kanssa. Kysymyksiä herättää myös se, miten nopeasti ja tehokkaasti alueet pystyvät toteuttamaan tarvittavat muutokset.

Aikka hoitojonot ovat pysähtyneet kansallisella tasolla, tilanne ei ole parantunut. Tämä luo painetta palveluiden järjestämiseen ja tuo esiin kysymyksiä nykyisten rakenteiden toimivuudesta.

Kansallisesti on tarpeen varmistaa, että palveluiden saatavuus on kaikille kansalaisille samanlaista ja että alueilla, joissa on havaittu riskejä, valtion tuki on riittävää. Nyt on aika toimia, ensin alueita vahvistamalla ja sitten varmistamalla, että hyvinvointipalvelut eivät heikennä tulevaisuudessa. Elämme kriittisiä aikoja – kykenemmekö vastaamaan haasteisiin vai jäämmekö jälkeen?