Johanna Möttönen oli lauantaina Joensuussa ratsastuskilpailuissa ratsunsa omistajan Jaana Seppäsen kanssa. Seppänen jäi vielä kilpailuihin muiden hevosten kanssa, ja Möttönen lähti yksin päivällä palaamaan kotiin Rautalammille. Henkilöauton kyydissä oli yksi hevonen trailerissa.

Keli oli huono, ja Möttönen ajoi 80 kilometrin alueella noin kuuttakymppiä. Kun hän huomasi, että tuuli oli puhaltanut tielle kinosta, hän hidasti hieman entisestään. Mutta tuuli tarttui trailerin perään ja alkoi heiluttaa sitä vaarallisesti. Takana ajoi rekka, ja vastaan tuli kolme henkilöautoa. Tie kulki korkealla, ja Möttönen arvioi, että penkan puolella oli viiden metrin pudotus.

”Ajattelin, että nyt käy huonosti, nyt mä kuolen”, hän muistelee.

Hän sai käännettyä auton penkkaan vastaan tulevan autojonon sijasta, ja yhdistelmä putosi tieltä.

”Ajattelin, että nyt kuolen. Sitten avasin silmät, olin pellolla ja traileri perässä pystyssä”, hän kertoo.

Trailerissa oli hiirenhiljaista, mikä tuntui pelottavalta. Mutta kun Möttönen avasi oven, 6-vuotias suomenhevosori Kipinän Toivo katsoi sieltä korvat pystyssä.

”Maailman rehellisin hevonen katsoi heinänkorsi suussa, että olipas vähän tötsyä”, Möttönen hymyilee. Hevonen ei satuttanut itseään, vaikka lasikuituinen satulakaappi meni säpäleiksi ja etupuomi rikkoi etuseinän.

Kaikkien pahimmalta Möttösestä ja Seppäsestä tuntui se, että kukaan ei pysähtynyt onnettomuuspaikalle. Jälkien perusteella takaa tullut rekka oli joutunut jarruttamaan niin, että sen perävaunu oli katkaissut sähkökatkaisijan ja vetänyt langat maahan, mutta se oli vain jatkanut matkaansa.

”Ainakin kuusi kuskia näki tilanteen, ja kukaan ei pysähtynyt”, Möttönen sanoo.

Myöhemmin kävi ilmi, että kukaan heistä ei ollut soittanut hätäkeskukseen. ”Ainoat soitot olivat meidän omat”, Seppänen kertoo.

Onnettomuuden jälkeen Möttönen soitti Seppäselle hätääntyneenä ja itkien, että he ovat pellolla ja kukaan ei pysäydy. Kesti puolisen tuntia, ennen kuin ensimmät ohiajavat reagoivat ja pysähtyivät auttamaan. Siinä vaiheessa Seppänen oli saanut paikalle lähiseudun hevosyrittäjän Janika Koistisen.

Vain sadan metrin päässä onnettomuuspaikasta oli bussipysäkki, jossa hevonen päästiin lastaamaan. Ori käveli hetkeäkään miettimättä toiseen traileriin ja se pääsi kotiin.

”Kun talutimme hevosen lastattavaksi, molempiin suuntiin oli autoissa hätävilkut ja viitoimme ihmisiä pysähtymään, mutta monet ajoivat kahdeksaakymppiä ohi”, Möttönen huokaa.

Kun hevonen oli lähtenyt, alkoi jo hämärtää. Möttönen oli yhä yksin, eikä kukaan reagoinut taaskaan, kun hän yritti viittoa pysähtymään. Lopulta hän käveli noin kilometrin päässä sijaitsevan maatalon pihaan, koputti oveen ja kysyi, voisivatko he auttaa.

”Siellä oli kaksi iloista tyttöä, jotka sanoivat, että ei hätää, me haetaan isä. Ja hän tuli yöpöksyt jaloissa. Avara Luonto jäi kesken, kun hän lähti starttaamaan traktoria. Maailman ihanin ihminen”, Möttönen kiittää.

Lopulta auto saatiin ajamalla pois pellolta.

Seuraavana aamuna Seppänen yritti selvittää asiaa hätäkeskuksen kanssa ja kyseli, miten ihmeessä on mahdollista, että ihmiset vain ajavat ohi.

”Sieltähän mainittiin, että tämä ei ollut poikkeuksellista”, Seppänen sanoo surullisena.

”Mutta joka ikisen, joka näkee onnettomuuspaikan, jossa ei ole huomionauhaa, pitäisi pysähtyä. Johanna olisi voinut olla lyöty päänsä ja olla siellä tajuttomana”, hän painottaa.

Tämä tapahtuma muistuttaa meitä kaikkia ihmisyydestä ja siitä, kuinka tärkeää on osoittaa empatiaa. Vain yhdessä voimme tehdä tiestä turvallisemman ja auttaa niitä, jotka tarvitsevat apua. Jatketaanko keskustelua siitä, kuinka voisimme parantaa tilannetta? Meidän kaikkien on otettava vastuuta.