Elokuun viimeisenä maanantaina Anna Nerușak oli valmistelemassa tytärtään Mașaa kouluun ja valmistautumassa itse työpäivään. Sitten hän sai synkkiä uutisia puhelimeensa.

Telegram-pikaviestipalvelusta selvisi, että Venäjä oli jälleen hyökkäämässä Kiovan suuntaan ohjuksilla. Pian kaupunki alkoi täristä.

– Muistan ikuisesti sen ohjuksen äänen, joka lensi talomme yli. Emme edes ehtineet pommisuojaan, vaan juoksimme vain rappukäytävään, Nerușak, 29, kertoo.

Nerușak asuu Vyšhorodissa, joka sijaitsee Kiovan pohjoispuolella. Hänet haastateltiin Iltalehden toimesta muutama viikko tapahtuneen jälkeen.

Tällä kertaa Venäjän kohteena oli Kiovan vesivoimalan pato, joka on kriittinen Kiovan tekojärven vedenpinnan vakauden kannalta. Pato on myös tärkeä energian tuottamisen kannalta, ja sen tuhoaminen voisi aiheuttaa katastrofaalisia seurauksia.

Kiovan tekojärvi ulottuu noin 110 kilometrin matkalle Dneprin yläjuoksulle. Mikäli pato tuhotaan, suuri osa Kiovasta, joka on koti noin kolmelle miljoonalle ihmiselle, voi jäädä veden alle.

Nerușak ja hänen tyttärensä asuvat vain parin kilometrin päässä padosta, eikä hän epäile, etteikö Venäjä yrittäisi uudelleen tuhoamista.

– Yöllä oli jälleen useita hälytyksiä Shahed-dronien vuoksi, hän lisää.

Hyökkäykset ovat muuttuneet huolestuttavaksi arjeksi miljoonille ukrainalaisille yli 950 päivän sodan aikana. Venäjä on systemaattisesti pyrkinyt tuhoamaan Ukrainan energiainfraa, ja syyskuuhun mennessä se oli onnistunut pommittamaan 80 prosenttia maan lämpövoimalaitoksista ja kolmasosan vesivoimakapasiteetista.

Nerușakin arki on täynnä sähkökatkoja ja jatkuvia ilmahälytyksiä, jotka ovat yleistyneet Kiovassa ja sen lähiöissä maaliskuun jälkeen. Talviaikana, jolloin Nerușakin asunnossa ei ollut omaa sähkögeneraattoria, sisälämpötila laski vain 10 asteeseen.

– Eläminen pimeydessä ja kylmyydessä, yhdessä lapsen ja kissojen kanssa, tuntuu täysin avuttomalta, hän kertoo.

Kolmannen sotatalven lähestyessä ukrainalaiset ovat paremmin valmistautuneita ja Nerușakin koti pitäisi ensi talvena pysyä lämpimämpänä.

Nerușak vitsailee, että hän tietää nykyään lähes tusinan verran generaattorimerkkejä.

– Dneprin rantakatua kävellessä voi bongailla kaikkia mahdollisia valmistajia.

Elämä on kuitenkin kaukana normaalista ja haasteet jatkuvat. Nerușakin 7-vuotias tytär Maša aloitti syyskuussa ensimmäisellä luokalla, mutta koulunkäyntiä häiritsevät jatkuvat ilmahälytykset, jotka keskeyttävät oppitunteja.

– Lapset ovat kasvaneet valtavasti sodan aikana. Jo seitsemänvuotias tietää, mitä ilmahälytys tarkoittaa ja mitä ohjukset ovat, Nerușak huomauttaa.

Opettajat keräävät lapset hissun kissun pommisuojiin, mutta tila on usein ahdas, mikä tekee opettamisesta mahdotonta. Vaikeinta on kuitenkin se, ettei tulevaisuutta voi suunnitella.

– Elämme jatkuvassa muutoksen dynamiikassa, Nerușak sanoo.

Iltapäiväkerhossa, jossa lasten on tarkoitus purkaa stressiään, kerhon johtaja Anastasiia Verșylenko on kehittänyt toimintatapoja. Kerho sijaitsee tavallisessa kerrostalolähiössä, mutta jatkuvien ilmahälytysten takia he muuttivat tilojaan.

– Lasten ahdistus näkyy, joten annamme heidän käyttää älypuhelimia hälytysten aikana, Verșylenko kertoo.

Lapset eivät puhu sodasta, sillä heidän on tärkeää löytää tasapaino arkeensa pommisuojasta huolimatta. On myös tapauksia, joissa perheittäin lapset ovat käyneet psykologilla.

– On tärkeää, että lapset saavat kokea normaalin lapsuuden, ja siihen me pyrimme, Verșylenko sanoo.

Ja vaarat ovat läsnä, sillä asiantuntijat arvioivat, että padon tuhoaminen voisi peittää Kiovan laakson vedellä vain muutamassa tunnissa, mikä asettaa jopa kerhon ja sen lapset vaaraan.

– Meidän on vain elettävä päivä kerrallaan, emmekä voi murehtia liikaa, koska se ei tuo mitään hyvää, Verșylenko toteaa päättäväisesti.