Viime viikolla eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho joutui toimittajien tarkkaan syyniin, kun hän ei kommentoinut demareiden Krista Kiurun perjantaina kokeman pahoinpitelyn syitä tai tekijöitä. Halla-aho, tuttua tyyliään noudattaen, tuomitsi katuväkivallan ylipäätään, ja piti Kiurun tapausta vakavana rikoksena. Mutta toivottu yksiselitteinen tuomio jäi puuttumaan.

Kuvastaa jollain tavalla nykyistä poliittista keskustelua, että reaktiota kaivataan kuin taikasanaa, joka lopettaisi keskustelun mikä tahansa aihe olisikaan. Julkiset anteeksipyynnöt ja tuomiot ovat tulleet osaksi poliittista rituaalia, jonka taustalla on pelko menetettävästä mainetta tai kannatusta.

Erityisesti sosiaalisen median aikakaudella, jossa jokainen lausunto voidaan repiä kappaleiksi, poliitikot usein varovat sanomaan mitään, mikä voisi tuoda ikäviä seurauksia. Halla-ahon tapa reagoida hitaasti ja harkitusti on monista ihmetyttävää, sillä poliittisen kentän normit tuntuvat edellyttävän pikaisia tuomioita.

Erityisesti uusia politiikan tutkijoita ja mediavaikuttajia huolestuttaa tämä vaihtelevien standardien aikakausi. Esimerkiksi Helsingin yliopiston Emilia Palonen esitti spekulatiivisia poliittisia motiiveja Kiurun tapaukselle, mutta Halla-aho ei halunnut eloisa ilmoittaa omia mietteitään ennen kuin hänellä on riittävästi tietoa asiasta. Tällaiset aikalisät saattavat vaikuttaa joko viisaudelta tai pelkurimaisuudelta, riippuen näkökulmasta.

Kun keskustelun keskiössä on vain yksittäisten lauseiden ja sanojen valinta, vaarana on, että mediakeskustelu lipsuu pinnalliseksi. Halla-ahon vastausten spekuloiminen vie huomiota pois tärkeämmiltä kysymyksiltä, kuten: miten voimme estää väkivallan lisääntymisen yhteiskunnassa?

Sen sijaan, että keskityttäisiin kansalaisten foorumilla keskusteluun ja ajatusten vaihtoon, julkinen tila on muuttunut joksikin, jossa osan on soitettava toisiaan yksiselitteisiin reaktioihin. Missä ovat keskustelut, jotka syventävät ymmärrystä ja edistävät sosiaalista koheesivuutta, jos ei kukaan uskalla puhua omasta mielipiteestään?

Tulevatko politiikan konsultit ja viestintäasiantuntijat olemaan ainoita, jotka sanovat, mitä kunkin pitäisi sanoa? Halla-aho, joka on aina kritisoinut poliittista teatteria, voi olla ääni, joka tuo esiin tämän kysymyksen. Miksi meidän pitäisi rajoittua pelkästään symbolisiin eleisiin, kun voisimme rakentaa aidomman ja avoimemman keskustelun yhteiskuntaan, joka todella edistää demokratiaa?

Kaiken kaikkiaan Halla-ahon asema ja hänen tapansa navigoida poliittisessa kentässä ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten julkista keskustelua voi kehittää. Onko meillä rohkeutta kyseenalaistaa nykyisiä käytäntöjä ja luoda tilaa rehelliselle vuoropuhelulle, jossa ei pelätä, mitä ollaan sanomassa?