Muistan elävästi lapsuuteni kesät mummolassa maaseudun rauhassa. Kaappikellon tasainen nakutus, maalaistalon lämpöiset tuoksut ja herkullinen ruoka ovat jääneet mieleeni ikuisesti.

Mummu valmisti usein riisipuuroa, jota maustettiin kanelilla ja sokerilla, ja lounaaksi tarjottiin tuhtia lihakeittoa, jonka kylkeen nautitut tuoreet lasilliset lehmänmaitoa olivat kuin lottovoitto. Jäätelön ja sokerikorpuista koostuvan napostelun ohella oli valtavasti muitakin herkkuja mummolan keittiössä.

Kuitenkin ylitse muiden on yksi muistoni: pappani tunnettu banaani-hunaja-paahtoleipä. Isot ja pienet lapsenlapset, kuten minä ja siskoni, saimme papan päivystämään paahtoleivän vieressä kuin aito gourmet-kokki. Kun yksi paahtoleipä oli syöty, jo seuraava lapsi piti pientä lautasta kourassaan odottamassa uutta, ja pappa oli aina valmis suostumaan.

Nämä hetket ja pappani leivät tuovat mieleen valtavan määrän rakkaita muistoja. Vaikka pappa ei ehkä osannut aina sanoa tunteitaan ääneen, hänen iloinen hymynsä ja lasten innostus puhuivat puolestaan. Me saimme viettää aikaa hänen kanssaan ja nähdä, kuinka nauttia yksinkertaisista asioista yhdessä.

Tämä muisto sai minut pohtimaan, mitä muistoja jää jäljelle tuleville sukupolville. Arjen kiireessä huomaan usein olevan liian tiukka lapseen nähden, kun kyse on ruuanlaitosta tai herkkujen tarjoamisesta. Kunpa muistaisimme, että parhaimmat muistot syntyvät usein niissä hetkissä, jolloin ei niuhoteta ruuasta, vaan nautitaan yksinkertaisuudesta perheen ja ystävien kanssa.

Kaiken kaikkiaan, nämä ruokahetket ovat olleet minulle enemmän kuin vain ruokaa; ne ovat olleet perhesiteiden vahvistamista, rakkautta ja yhdessäoloa. Se on juuri se, minkä toivon voivani jakaa myös omille lapsilleni tulevaisuudessa.