Suomen hyvinvointialueet ovat viime aikoina herättäneet laajaa keskustelua vanhustenhoidon tulevaisuudesta, kun poliitikot kritisoivat niiden suuntaviivoja. Kotihoidon ja kevyempien palveluiden korostuminen on saanut monet kysymään, onko tämä todellakin paras ratkaisu ikääntyvien tarpeisiin.

Vanhustenhoitoon suunnataan tänä vuonna lähes 140 miljoonan euron leikkauksia, mikä herättää huolta palvelujen riittävyydestä tulevaisuudessa. Monille hyvinvointialueille, kuten Pohjois-Pohjanmaalle, on selvää, että ympärivuorokautisten hoitopaikkojen täyttäminen ei ole taloudellisesti mahdollista, vaikka väestö ikääntyy voimakkaasti. Esimerkiksi, jos 8 prosenttia yli 75-vuotiaista olisi ympärivuorokautisen palveluasumisen piirissä, se vaatisi kymmeniä uusia hoitopaikkoja ja satoja uusia työntekijöitä – todellisuus, johon kukaan ei vaikuta pystyvän vastaamaan.

Kotihoito ja kevyemmät palvelut, kuten neuvonta, ohjaus ja ikäneuvolat, ovat hyvinvointialueiden mukaan parempia ratkaisuja nykyisiin tarpeisiin. Useat hyvinvointialueet uskovat, että näiden palveluiden lisääminen voi vähentää ympärivuorokautisten hoitoa tarvitsevien ikääntyvien määrää. Esimerkiksi digitaaliset palvelut ja turvarannekkeet tarjoavat uusia mahdollisuuksia ennaltaehkäistä vakavia terveysongelmia. Kuitenkin asiantuntijat, kuten professori Teppo Kröger, varoittavat liiallisesta digitalisaation varaan laskemisesta: "Digitalisaatio ei voi korvata henkilökohtaista hoivaa."

Kuten monet hyvinvointialueet ovat tuoneet esiin, vanhukset itse usein toivovat voivansa asua kotona mahdollisimman pitkään. Tämä tuahtaa meidät kysymään, ovatko hyvinvointialueet todella kuuntelemassa vanhusten tarpeita ja toiveita. Konsultointia ja keskustelua on tarve lisätä, jotta voisimme varmistaa, että vanhustenhoito ei ainoastaan toimi taloudellisesti, mutta myös inhimillisesti, vastaamalla ikääntyneiden tarpeisiin asianmukaisesti.

Kirkastavina esimerkkeinä yhteisöllinen asuminen, omaishoitopaketit ja kotihoito ovat tuoneet uutta näkökulmaa hoivapalveluihin. Kuitenkin on tärkeää muistaa, että jokainen vanhus on ainutlaatuinen, ja palvelutarpeet voivat vaihdella suuresti. Hoivapalvelut tulisi perustaa yksilöllisiin tarpeisiin, eikä niinkään pelkästään taloudellisiin säästöihin.

Ikääntyvän väestön huoltosuhteen heikkeneminen, taloudelliset resurssit sekä riittämätön henkilöstö ovat ongelmia, jotka kaipaavat kiireellisiä ratkaisuja. Jos emme ala toimia nyt, voimme tulevaisuudessa katsoa peiliin ja kysyä, miten annoimme tämän tilanteen kehittyä.